sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Nyt niit reenei

Tästähän piti tulla treeniblogi joka sisältää pienen ripauksen muutakin koiramaista asiaa, mutta blogin alku on ollut sattuneista syistä jotain aivan muuta. Mutta josko nyt lähtisi rullaamaan, koska Luna reenaa taas!

Etäpesäkkeiden tuoman alkujärkytyksen jälkeen aloitettiin heti seuraavana päivänä uudet harjoitukset. Ekat reenit meni niin että joka kerta kun eläin onnistui ja teki hyvin, minä aloin itkemään kun se oli niin hieno ja sitä tuli jo valmiiksi ikävä. Tosi fiksua. Siitä kuitenkin päästiin yli päivässä ja nyt on sekä emännän että koiran mieliala kohdallaan.

Jännää on se että tuon surullisen uutisen jälkeen tokon alokasluokan liikkeet hävisi minun päästä tuhkana tuuleen. Niitä ei oo tehty kertaakaan enkä usko että tullaan enää koskaan tekemäänkään. Toko on kuitenkin tavoitteellinen laji, siinä täytyy olla jonkulainen tulevaisuuden näkymä ja tavoitteellisuus että siinä kehittyy ja sitä olisi järkeä tehdä, näin siis minä ajattelen. Alokkaan liikkeet vaan on niin kamalan tylsiä että tällä ajalla joka meillä on jäljellä, haluan tehdä jotain mielekästä ja vaihtelevaa. Tokoa kyllä tehdään edelleen, lähinnä merkkiä, ruutua ja muuta kivaa, kaikki tylsä vaan jätettiin pois.

Lisäksi on opeteltu iso kasa uusia temppuja ja lisää on tulossa. Jos haluaisin, voisin sanoa että mehän ollaan vaan vaihdettu lajia tokosta koiratanssiin. Koiratanssihan on kasa vapaamuotoisia temppuja yhdistettynä musiikkiin. Me ei tuota musiikkia olla tähän sotkettu, mutta sana vapaamuotoinen käy kyllä kuin nenä päähän.

Suru on puserossa joka päivä siltikin, ei sille mitään voi. Pystyn kyllä jo enemmän hymyilemään kuin pillittämään kun katson Lunan touhuja ja elämän riemua, mutta joka päivä siltikin mieltä raastaa se nopeasti hupeneva aika. Harmittaa älyttömästi että en omista hyvää kameraa, tahtoisin ottaa tuosta täydellisestä koirasta tuhat kuvaa ja kuvata tuntitolkulla videota kaikista niistä tavoista ja persoonallisuuksista joita vain sillä on. Alla Luna nuorena tyttönä, on se vaan niin nätti.


Mutta onhan jotain odotettavaakin. Viikon päästä pääsen katsomaan seitsemää pientä kelpievauvaa! Kuinkahan jännää se on! Pennut on silloin kolme viikkoisia, silmät ja korvat jo auki ja jalat alla, elämä edessä. Odotan jo kovasti että näenkö niissä kolmessa uroksessa niin paljon eroja että osaisin erottaa sieltä itselleni sopivan. Onneksi kasvattaja asuu samassa kaupungissa ja on antanut minulle luvan käydä useamman kerran vierailulla, ai että siitä tulee kivaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti