maanantai 27. tammikuuta 2014

Viimeinen kirjoitus - hyvästi rakas ystävä

Blogi on ollut hiljaa jo pitkän aikaa ja hiljainen on kotikin, taas. Salaman ei pitänyt iskeä kahta kertaa samaan paikkaan, mutta niin vain iski, pahimmalla mahdollisella tavalla. Alle vuosi on edellisestä menetyksestä ja nyt menetin taas. Perheenjäsenen, ystävän, harrastuskaverin, lenkkeilyseuralaisen.

Lokakuussa Arvo alkoi saada epileptisiä kohtauksia. Epilepsialääkitys aloitettiin lähes heti, koska kohtaukset alkoivat yleistyä. Yritettiin elää normaalia nuoren koiran elämää, humputella ja harrastaa, nähdä ystäviä ja höpöillä kotona. Kohtauksia tuli lääkityksestä ja sen säätämisestä huolimatta. Kohtaukset tulivat aina kiihdyttävien asioiden, treenien, koulutusten, kaverilenkkien, vierailujen tai vierailijoiden jälkeen. Lopulta elämää jouduttiin rajoittamaan. Ei ystäviä ja treenejä samana päivänä, ei vieraita tai muutakaan kiihdyttävää niinä päivinä kun on tehty jotain muuta. Periaatteeksi otettiin siis yksi kiihdyttävä asia per päivä.

Hetken jo luulin että se toimi, uskallettiin taas elää. Kunnes tuli taas lisää kohtauksia. Ja lisää kohtauksia. Lopulta 22.-23.12. välisenä yönä Arvo sai ryppäittäin yhteensä 7 kohtausta eikä koskaan toipunut niistä. Lääkärin tuomio oli, että vaikka lääkitystä olisi edelleen nostettu, olisi Arvo elänyt maksimissaan 2-3 vuotta. Ja se elämä olisi tarkoittanut täydellisen rauhallista olemista, harrastukset ja kaverileikit olisi jouduttu jättämään kokonaan pois. Elämä ei ollut reilu pienelle pojalle, mutta minä päätin olla, siispä 23.12.2013 päästin Arvon pois.

En ole koskaan ollut niin väsynyt ja rikki kuin Arvon menetyksen jälkeen. Sairaan koiran kanssa eläminen on äärimmäisen stressaavaa ja uuvuttavaa. Lisäksi se toi pintaan kaikki Lunan menetykseen liittyvät tunteet, olihan siitä alle vuosi aikaa.

Kuolemalla on jännä tapa paljastaa ihmisten todelliset luonteet. Jotkut kääntävät surevalle selkänsä, jopa syyttävät surevaa kuolemasta, toiset eivät vaan välitä tai osaa suhtautua asiaan mitenkään, jotkut tukevat ventovierastakin. Sitten on se pieni ryhmä niitä aitoja ystäviä, jotka pysyvät vierellä, jaksavat aina kuunnella, tukea, neuvoa ja auttaa, pyyteettömästi. Minä olen todella onnellinen tyttö, kun olen saanut elämääni muutaman tällaisen tosiystävän. Ilman teitä en olisi selvinnyt tästä pyörityksestä, asioiden selvittämisestä ja pulmien ratkaisuista, kaiken järkytyksen keskellä suremisesta ja eteenpäin elämisestä vastoinkäymisten keskellä. Teiltä olen saanut enemmän tukea kuin olisin ikinä uskaltanut odottaa ja enemmän apua kuin olisin ikinä ilennyt pyytää. Kiitos kun olette olemassa, olette aarteita. Olen saanut tukea ja ymmärrystä myös yllättäviltä tahoilta, kasvattajilta, koiraharrastajilta, kelpieihmisiltä kauempaakin, iso kiitos heillekin.  

Minulla on edelleen valtava ikävä sitä maailman rakastettavinta poikaa, joka oli aina iloinen, viimeiseen hengenvetoonsa asti. En vieläkään pysty katsomaan Arvon kuvia tai kirjoittamaan Arvosta itkemättä, mutta onneksi sekin päivä vielä tulee kun muistot kultaantuvat ja jäljelle jää vain kaikki kaunis. Hyvästi rakas ystävä, sinua ei unohdeta koskaan.   

Entä mitä tapahtuu nyt? Kuten elämällä on tapana, se jatkuu. Tämä blogi tulee tämän postauksen myötä tiensä päähän eikä enää päivity, mutta toisaalla uusi elämä on saanut alkunsa ja jatkaa saagaa täällä. Toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleeksi edelleen seuraamaan matkaamme elämän laineilla ja karikoilla.

4 kommenttia:

  1. Voi miten surullista :(
    Suuret osanottoni ja voimia! Toivottavasti Grimille on suotu suunnattoman paljon terveyttä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, paljon terveyttä ja pitkää ikää toivotaan mekin! :)

      Poista
  2. Olen niin pahoillani :( Ihmettelinkin minne olette "hävinneet"... Osanotto suruun. T. Riitta, Zorro ja Elena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ei ole tainnut helppoa ollut teilläkään. Tsemppiä teille ja toivottavasti pääsette pian taas elämän syrjään kiinni ja treenaamisen makuun. :)

      Poista