Synkkä viikko

Mainion maanantain jälkeen mieli synkkeni treenirintamalla kuin syksyinen yö. Tiistain pentuaksassa loistin turhautumisellani ja sain pilattua kätevästi molemmat Arvon setit. Näin siis koira autoon kahdesti huonolla fiiliksellä. Ei voi tykätä, mutta en myöskään ala märehtiä sitä tämän enempää.

Keskiviikkona käytiin hallilla itsekseen, saatiin jotain oikeinkin. Parasta oli kun Arvo hoksasi pussin ja tykästyi siihen sieluaan myöten. Eihän sitä voi vauhdin hurmaksi kutsua kun se itsenäisesti meni mönkimään pussin läpi mutta koiran riemu suorituksen jälkeen oli mainiota, "mie tein sen ihan ite!". Sen jälkeen koiraa olikin jo vaikeaa pitää pussista erossa.

Torstai oli sarjaa "ensimmäinen kerta elämässä". Kyseessä esineruutu. Vaikka kumpikaan meistä ei olla koskaan tehty esineruutua, arvasin tasan tarkkaan kuinka suoritus tulee menemään. Arvohan ei palauta minulle mitään, ikinä. Eikä palauttanut nytkään. Hienosti juoksi esineelle ja jos oli hankalassa paikassa niin sinnikkäästi nokka auki etsi sen. Välittömästi kun pentu nosti esineen suuhunsa, näin koiran ilmeestä että nyt mennään. Korvat niskaan, häntä pystyyn ja vetämään rallia juuri löydetyn saaliin kanssa. Kokeiltiin pariakin eri tekniikkaa että koira olisi tuonut esineen edes lähelle minua mutta aika laihat oli tulokset. Tästä(kin) opin sen että Arvolle ei voi antaa liikaa siimaa, muuten se päättää ihan itse mikä on mukavinta. Seuraavaan esineruutuun Arvo pääsee liinakaupan kautta. Positiivista oli se, että nosti esineen vaikka se ei ollut edes meidän oma. Esineruudun jälkeisistä tottiksista ei mitään raportoitavaa, hirveetä räpellystä, minulta.

Olen päättänyt tuon tavaroiden palauttamisen kanssa edetä koiran ehdoilla. Jos siinä menee vuosi ennen kuin saan ensimmäisen palautuksen syliini niin sitten menee, aion rankuttaa sitä niin kauan että se onnistuu. Jos jollain on tähän hyviä vinkkejä niin otan avosylin vastaan. Tällä hetkellä kotona harjoitellaan niin että itse istun lattialla ja tavara (lelu) on aivan edessäni, eli koiran ei tarvitse muuta kun nostaa se suuhunsa ja tipauttaa. Eipä ole sekään tosin taattua, Arvo nostaa aika helposti kierroksia ja alkaa viskomaan näitä tarjolla olevia tavaroita minne sattuu. Pitoa emme myöskään tällä hetkellä harjoittele, koska se on Arvosta muutenkin ällöä ja nyt kun hampaat on vaihtumassa, se ei suostu tarttumaan kapulaan millään ilveellä. En siis uskalla riskeerata mitään.

Perjantaina olin varannut hallin, mutta olin niin lukossa tämän viikon räpellyksestä ja haparoinnista, että päätin pysyä kaukana kaikesta koiran opettamisesta. Ihan parasta terapiaa olikin kun päästiin Heidin ja Riitan kanssa metsäilemään kera neljän tollerin ja Sisu-siskon. Kyllä ne kaikki huolet unohtuu kun katsoo pikkukoirien peuhaamista ja lenkkeilee aurinkoisessa ilmassa.