Koska ei tullut sitä maailmanloppua vaikka Mayojen kalenteri loppuikin, toivoin että nyt alkaa meille sitten se uusi aika, se parempi aika. Vaan kun ei.
Ihmettelin että mistä tätä verta on tippunut joka paikkaan ja tottahan menin saman tien tarkastamaan koiran kynnet. Tällä kertaa etujalan kynsi on rikki, ei aivan pirstaleina eikä edes irronnut mutta puolesta välin poikittain katki. Ydin ei siis näy, kynsi vaan heiluu kun sitä heiluttaa.
Kynsivammat on siitä jänniä että ne ei näytä koiraa häiritsevän millään lailla. Nytkin sain aika reilusti räpeltää ja heilutella kynttä eikä koira reagoinut mitenkään. Lunallahan meni viime keväänä toinenkin kynsi rikki, siis sen amputoidun lisäksi. En tiedä johtuneeko melanoomasta vai mikä niitä heikentää. Se kynsi poistettiin ja tilalle kasvoi uusi ja hieno, ihan ehjä kynsi.
Varvasamputaation jälkeen olen syöttänyt Lunalle biotiinia ja öljyä ja ruokakin vaihdettiin laadukkaampaan. Kynnet olen leikannut joka viikko ja yrittänyt olla tarkka niiden kanssa. Voisin jopa sanoa että enempään en pysty. Siksi koinkin aikamoisen hermoromahduksen kun huomasin että taas ollaan ojan pohjalla.
Tilannehan ei olisi muuten paha ellei koiralla olisi elinikää niin vähän jäljellä. Nyt pelottaa että koko koiran loppuikä menee tuota parannellessa koska poistoonhan se varmasti auttamatta menee. Taas joudutaan käymään läpi se sama antibiootti- ja rukkasrumba. En ehkä tiedä miten tämä kestetään. Olisin toivonut että Luna saa tämän loppuaikansa juosta vapaana mahdollisimman paljon. Nyt on mahdollista että mennään taas pitkä aika hihnassa, ilman pitkiä lenkkejä.
Sattuipas vielä juuri näin pyhän alla. Huomenna soitan toki heti aamusta lääkäriin mutta aikaahan sinne ei varmasti saa huomiseksi. Joudutaan siis odottamaan keskiviikolle. Onni onnettomuudessa on tosiaan se että koiraa ei satu. Lenkkeily tosin joudutaan unohtamaan kokonaan tältä viikolta.
Jotain hyvääkin on, tänään päästään vihdoin katsomaan pikkukelpoja! Aiempi vierailu jouduttiin perumaan, koska emä stressaantui kovin vieraista joita oli käynyt aiemmin viikolla. On hyvin huolehtivainen ja pennuistaan tarkka emokoira. Hyvä niin, saavat pennut turvallisen alun elämälle.
Ostoslistaa olen saanut lyhennettyä turvaportin ja talvimanttelin verran, jospa saisin tässä kolmen jäljellä olevan viikon aikana hommattua pannan ja hihnankin. Panta on tuottanut päänvaivaa, koska olen hysteerisen tarkka sen kriteereistä. Tahtoisin hieman leveämmän ja pehmustetun, säädettävän pannan. Ainoa kriteerit täyttävä on tällä hetkellä Hurtan Outdoors pistolukkopanta.
Täytynee ostaa se viimeisenä, koska niissä ei ole hirveästi säätövaraa, ettei vain tulisi heti kättelyssä liian pientä hommattua. Hihnaksi aion hommata jonkun ohuen 2-3 metrisen nahkahihnan jolla toivon mukaan pötkitään sitten koko koiran ikä. Uusia leluja en aio ostaa ollenkaan, pennullehan kaikki Lunan lelut ovat uusia, joten eiköhän niiden viihdearvo ole taattu.
En ole oikeastaan koskaan ollut koiratarvikehamsteri, eihän eläin tarvitse kuin yhden kaikkea. Lunalla tosin on kaksi samanlaista kaulapantaa, johtuen siitä että sain toisen puoleen hintaan. Uroskelpie kasvaa suunnilleen saman kokoiseksi kuin Luna, joten Arvo saa varmaan perintönä Lunalta pannat ja manttelit.
Kaikki jotka minut tuntee, tietävät myös että olen pihi luonteeltani, joten siitäkin johtuen meillä ei nähdä turhaa krääsää. Tästä syystä myös Arvon ensimmäinen mantteli on ruman puna-ruskea, se kun oli laadukkaista mantteleista se halvin ja ainoa väri sitä kokoa. Vaikka joku väri on minusta ruma, ei se estä silti sitä koirani päälle pukemasta jos se on edullisempi kuin se hienon värinen. En kertakaikkisesti näe mitään järkeä maksaa ylimääräistä pelkästä väristä, ruman värinen on aivan yhtä lämmin.
Käytännöllisyys hyvät ihmiset, se voisi olla tämän kylmän talven teema!
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
perjantai 21. joulukuuta 2012
sunnuntai 16. joulukuuta 2012
Nyt niit reenei
Tästähän piti tulla treeniblogi joka sisältää pienen ripauksen muutakin koiramaista asiaa, mutta blogin alku on ollut sattuneista syistä jotain aivan muuta. Mutta josko nyt lähtisi rullaamaan, koska Luna reenaa taas!
Etäpesäkkeiden tuoman alkujärkytyksen jälkeen aloitettiin heti seuraavana päivänä uudet harjoitukset. Ekat reenit meni niin että joka kerta kun eläin onnistui ja teki hyvin, minä aloin itkemään kun se oli niin hieno ja sitä tuli jo valmiiksi ikävä. Tosi fiksua. Siitä kuitenkin päästiin yli päivässä ja nyt on sekä emännän että koiran mieliala kohdallaan.
Jännää on se että tuon surullisen uutisen jälkeen tokon alokasluokan liikkeet hävisi minun päästä tuhkana tuuleen. Niitä ei oo tehty kertaakaan enkä usko että tullaan enää koskaan tekemäänkään. Toko on kuitenkin tavoitteellinen laji, siinä täytyy olla jonkulainen tulevaisuuden näkymä ja tavoitteellisuus että siinä kehittyy ja sitä olisi järkeä tehdä, näin siis minä ajattelen. Alokkaan liikkeet vaan on niin kamalan tylsiä että tällä ajalla joka meillä on jäljellä, haluan tehdä jotain mielekästä ja vaihtelevaa. Tokoa kyllä tehdään edelleen, lähinnä merkkiä, ruutua ja muuta kivaa, kaikki tylsä vaan jätettiin pois.
Lisäksi on opeteltu iso kasa uusia temppuja ja lisää on tulossa. Jos haluaisin, voisin sanoa että mehän ollaan vaan vaihdettu lajia tokosta koiratanssiin. Koiratanssihan on kasa vapaamuotoisia temppuja yhdistettynä musiikkiin. Me ei tuota musiikkia olla tähän sotkettu, mutta sana vapaamuotoinen käy kyllä kuin nenä päähän.
Suru on puserossa joka päivä siltikin, ei sille mitään voi. Pystyn kyllä jo enemmän hymyilemään kuin pillittämään kun katson Lunan touhuja ja elämän riemua, mutta joka päivä siltikin mieltä raastaa se nopeasti hupeneva aika. Harmittaa älyttömästi että en omista hyvää kameraa, tahtoisin ottaa tuosta täydellisestä koirasta tuhat kuvaa ja kuvata tuntitolkulla videota kaikista niistä tavoista ja persoonallisuuksista joita vain sillä on. Alla Luna nuorena tyttönä, on se vaan niin nätti.
Mutta onhan jotain odotettavaakin. Viikon päästä pääsen katsomaan seitsemää pientä kelpievauvaa! Kuinkahan jännää se on! Pennut on silloin kolme viikkoisia, silmät ja korvat jo auki ja jalat alla, elämä edessä. Odotan jo kovasti että näenkö niissä kolmessa uroksessa niin paljon eroja että osaisin erottaa sieltä itselleni sopivan. Onneksi kasvattaja asuu samassa kaupungissa ja on antanut minulle luvan käydä useamman kerran vierailulla, ai että siitä tulee kivaa!
Etäpesäkkeiden tuoman alkujärkytyksen jälkeen aloitettiin heti seuraavana päivänä uudet harjoitukset. Ekat reenit meni niin että joka kerta kun eläin onnistui ja teki hyvin, minä aloin itkemään kun se oli niin hieno ja sitä tuli jo valmiiksi ikävä. Tosi fiksua. Siitä kuitenkin päästiin yli päivässä ja nyt on sekä emännän että koiran mieliala kohdallaan.
Jännää on se että tuon surullisen uutisen jälkeen tokon alokasluokan liikkeet hävisi minun päästä tuhkana tuuleen. Niitä ei oo tehty kertaakaan enkä usko että tullaan enää koskaan tekemäänkään. Toko on kuitenkin tavoitteellinen laji, siinä täytyy olla jonkulainen tulevaisuuden näkymä ja tavoitteellisuus että siinä kehittyy ja sitä olisi järkeä tehdä, näin siis minä ajattelen. Alokkaan liikkeet vaan on niin kamalan tylsiä että tällä ajalla joka meillä on jäljellä, haluan tehdä jotain mielekästä ja vaihtelevaa. Tokoa kyllä tehdään edelleen, lähinnä merkkiä, ruutua ja muuta kivaa, kaikki tylsä vaan jätettiin pois.
Lisäksi on opeteltu iso kasa uusia temppuja ja lisää on tulossa. Jos haluaisin, voisin sanoa että mehän ollaan vaan vaihdettu lajia tokosta koiratanssiin. Koiratanssihan on kasa vapaamuotoisia temppuja yhdistettynä musiikkiin. Me ei tuota musiikkia olla tähän sotkettu, mutta sana vapaamuotoinen käy kyllä kuin nenä päähän.
Suru on puserossa joka päivä siltikin, ei sille mitään voi. Pystyn kyllä jo enemmän hymyilemään kuin pillittämään kun katson Lunan touhuja ja elämän riemua, mutta joka päivä siltikin mieltä raastaa se nopeasti hupeneva aika. Harmittaa älyttömästi että en omista hyvää kameraa, tahtoisin ottaa tuosta täydellisestä koirasta tuhat kuvaa ja kuvata tuntitolkulla videota kaikista niistä tavoista ja persoonallisuuksista joita vain sillä on. Alla Luna nuorena tyttönä, on se vaan niin nätti.
Mutta onhan jotain odotettavaakin. Viikon päästä pääsen katsomaan seitsemää pientä kelpievauvaa! Kuinkahan jännää se on! Pennut on silloin kolme viikkoisia, silmät ja korvat jo auki ja jalat alla, elämä edessä. Odotan jo kovasti että näenkö niissä kolmessa uroksessa niin paljon eroja että osaisin erottaa sieltä itselleni sopivan. Onneksi kasvattaja asuu samassa kaupungissa ja on antanut minulle luvan käydä useamman kerran vierailulla, ai että siitä tulee kivaa!
perjantai 7. joulukuuta 2012
Päivä jolloin maailma pysähtyi
Kerron nyt meidän tämän vuoden epäonnesta.
Helmi-maaliskuussa Lunalta poistettiin kynsi vasemmasta takajalasta, siis se mitä siitä oli jäljellä. Kynsi oli täysin pirstaloitunut. Mielestäni poisto oli melko brutaali, koira rauhoitettiin, lääkäri otti isot tongit ja käytännössä repi kynnen palat irti. En silloin vielä tiennyt että näin ei tulisi tehdä...
Sitä paranneltiin pari kuukautta mutta koskaan siihen ei kasvanut kunnollista kynttä, vain sellainen pehmeä sarveiskudos ja sekin hieman epämuodostuneena. Syötiin biotiinia, Viacutania ja vaihdettiin ruoka hyvälaatuiseen laihisruokaan. Ei parannusta.
Toukokuussa Luna alkoi nuolla sitä varvasta. Muita oireita ei ollut, ei ontunut, ei varonut, vain nuoli. Vein sen lääkäriin, eri lääkäriin koska en pidä tuosta joka Lunan kynnen poisti, on kovin kovakourainen. Lääkärissäpä huomattiinkin että myös viereisen varpaan kynsi on lähtenyt irti juurestaan ja sekin tulee poistaa.
Tämän kynnen poisto olikin sitten täysin eri sorttia, koira rauhoitettiin, sille laitettiin oikein tippa ja kynsi leikattiin äärimmäisen varovaisesti pois. Samalla tsekattiin tämä jo aiemmin poistettu kynsi, ainoa muutos joka siihen oli tullut, oli musta pieni kohouma. Se näytti samalta sarveiskudokselta, mutta oli musta.
Lääkärin mielestä se ei ollut mitään, siispä antibioottia ja kotiin paranemaan.
Tämä jälkimmäisenä poistettu kynsi paranikin todella hienosti ja ajallaan ja siihen alkoi hiljalleen kasvaa uusi vahva kynsi. Se aiemmin poistettu taas pysyi samana, paitsi se musta osio kynnen juuressa kasvoi ja varvas oli myös hieman turvonnut. Kysyin tätä kesäkuussa samalta lääkäriltä kun kävimme kontrollissa näyttämässä tuota viimeksi poistettua kynttä. Hänen mielestään ei edelleenkään mitään. Suostui sitten kuitenkin katsomaan sitä lähempää kun maanittelin. Sieltähän tuli juuresta mätää puristettaessa. Siispä uusi kolmen viikon kuuri antibioottia ja kotiin. Kuurin jälkeen kontrollikäynti.
Kolmen viikon päästä mentiin takaisin, ei parannusta. Varvas oli turvonnut lähes kaksinkertaiseksi. Nyt se musta osio oli kasvanut jo sormen pään kokoiseksi ja kun sitä painoi kynnellä, se antoi periksi. Sanoin tälle samalle lääkärille että tuntuu niinkuin siellä olisi sisällä jotain. Ei kuulema ole. Lääkäri alkoi ehdotella varpaan amputaatiota, sillähän siitä vaivasta kuulema pääsee. Ennen sitä varvas pitäisi kuitenkin saada stabiiliin tilaan joten uusi vahvempi kolmen viikon antibiootti. Kolmen viikon päästä kontrolli.
Tässä vaiheessa olin jo aika kypsä tähän toimintaan joten kun viikossa ei tämäkään vahvempi antibiootti toiminut, soitin tälle lääkärille ja sanoin että nyt on jotain tapahduttava, selvästikin tässä on jotain jota antibiootti ei paranna. Lääkärin mielestä siinä on luumätä ja siitä voisi ottaa röntgenit.
Samalla klinikalla työskentelevä huomattavasti kokeneempi lääkäri kuuli tapauksestamme, hän olisi myös ainoa pätevä suorittamaan sen mahdollisen amputoinnin. Tietysti tämä lääkäri oli juuri jäämässä lomalle mutta sanoi ettei voi jättää tilannetta tällaiseksi vaan käski hoitajan soittaa minulle ja tulla ylimääräisenä
potilaana hänen vastaanotolleen. Onneksi olin kesälomalla joten pääsin saman tien lähtemään. Varpaasta otettiin röntgenkuvat, luuaines oli tiheä, siis ei luumätää. Heti kun tämä lääkäri näki Lunan varpaan ja siinä olevan mustan patin, hän puristi sitä kynsiensä välissä ja pattihan antoikin heti periksi. Se ei tuntunut Lunasta kamalan kipeältä, lähinnä epämukavalta. Patti hajosi ja sen sisällä oli rasvakudosta muistuttavaa rakeista kudosta, ei siis mitään mätää eikä muutakaan nestemäistä. Lääkäri sanoi että tästä otetaan näyte patologille. Otettiin ja lähetettiin matkaan ja tällä välin lääkäri jäi siis lomalle.
Vajaassa viikossa tuli sähköpostiin patotulos: Subunguaalinen maligni melanooma
Päivä jolloin maailma pysähtyi, koirallani on syöpä.
Patotuloksen mitoosit ja kasvainsolumäärä olivat kuitenkin suhteellisen maltilliset joten seuraavaksi tiedossa olivat keuhkoröntgenit. Keuhkot kun on yleensä ensimmäinen paikka jonne syöpä etäpesäkkeensä lähettää. Alustavan tiedon mukaan keuhkokuvat olivat puhtaat, mutta ne lähetettiin vielä Helsinkiin katsottavaksi. Siellä löysivät keuhkoista pienen varjostuman, niin pienen että kukaan ei voinut olla varma oliko se tiivistymä vai virhe kuvassa.
Siispä meillä saattaisi olla mahdollisuus selättää tämä! Tässä vaiheessa varpaan amputointi tuntui yhtä pieneltä toimenpiteeltä kuin rokotus. Olihan tätä helvettiä jo lähes puoli vuotta takana. Sen kun viette, kunhan vaan koira säästyy.
Pohjois-Karjalassa on tasan kaksi lääkäriä jotka pystyvät/suostuvat tuon toimenpiteen suorittamaan. Kuinka ollakaan molemmat olivat juuri silloin lomalla samaan aikaan vielä viikon. Yritettiin kyllä kaikki mahdollisuudet, soitettiin läpi kaikki Pohjois-Karjalan lääkärit mutta ilmeisesti amputaatio on niin vaativa toimenpide ettei tekijää löytynyt. Tässä vaiheessahan Luna oli jo niin kipeä että minuuttikin ylimääräistä aikaa oli yhtä helvettiä katsoa kun se kärsi. Varvas muistutti lähinnä kukkakaalia, se rasvakudoksen näköinen syöpäkudos riehaantui täysin ja varvas oli reilusti tuplannut ellei jopa triplannut kokonsa. Siispä päätettiin yrittää Esa Kestille Univetille. Eipä olisi saatu aikaa kuin muutama päivä aiemmaksi ja Luna olisi joutunut olemaan yksin kotona leikkausta seuraavat pari päivää koska minun kesälomani oli lopussa. Soitin parille muullekin lääkärille mm. Kajaaniin, yllättäen kellää ei ollut aikaa/pätevyyttä, olihan lomakausi parhaimmillaan. Siispä ainoa vaihtoehto on odotella se reilu viikko. Elämäni pisin viikko.
Tässä vaiheessa Lunan lääkitys oli jo melko tuhti, sille meni 10 tablettia päivässä Gabapentiiniä, 2 tablettia Norocarpia, maksimiannos Tramalia sekä antibiootti siihen päälle ettei vaan enää muuta tulehdusta tule joka estäisi leikkauksen.
Leikkauspäivä saapui 15.8.2012 ja lääkäri katsoi parhaaksi poistaa samalla Lunan kylkeen noin kuukausi sitten ilmestyneen patin joka ei tuntunut rasvapatilta vaan oli kudoksessa kiinni.
Kerron jo nyt että tämän patin patotulos oli hyvä, ei syöpää vaan voi johtua mistä vaan, esim. osunut johonkin, pistetty väärin antibioottia, ihan mitä vaan.
Lunalta amputoitiin siis vasemman takajalan toinen keskimmäisistä varpaista viimeistä niveltä myöten.
Leikkaus meni hyvin ja alettiin pitkä paraneminen tuolla samalla lääkekoktaililla johon parin viikon päästä lisättiin vielä toinen antibiootti rinnalle. Luna kun ei kestänyt olla ollenkaan ilman sidettä siinä jalassa, ilmeisesti se oli niin kipeä ja lisäksi hän kehitti päässään siihen psykologisen riippuvuuden, oltiinhan siinä jouduttu pitämään sukkaa, rukkasta, sidettä ja vaikka mitä suojana jo monta kuukautta. Pikkuhiljaa viikkojen vieriessä alettiin päästä parempaan päin, tosin elämähän oli vieläkin pikkuisen helvetillistä, oltiinhan tässä oltu jo täydessä liikuntakiellossa kohta kolmatta kuukautta eikä koiraa saanut edelleenkään pitää irti. Myös se ainainen rukkasten ja kakkapussien jalkaan virittäminen alkoi raastaa hermoa, mikään lasten kurarukkanen kun ei pidä näköjään vettä ja nyt sentään elettiin jo alkusyksyä. Mentiin siis syyskuun alkua.
Kontrollit meni hyvin ja saatiin lupa siirtyä normaalielämään pikkuhiljaa. Seuraava kontrolli olisi sitten joulukuussa, otettaisi uusi keuhkokuva etäpesäkkeiden varalta.
Kuntoutettiin lihaksia ja jalkaa fysioterapeutin kanssa ja Luna alkoikin käyttää jalkaa tosi hyvin. Fysioterapeutti sanoi että keskimmäiset varpaat ovat ns. kantavia varpaita joille koira varaa kaiken painonsa, siinä mielessä huonoin mahdollinen varvas amputoitavaksi. Mutta hyvää oli se että varvas oli takajalassa, etujalan varpaan amputointi on vieläkin suurempi vaiva, koirahan on etupainoinen eläin. Hyvää oli myös se että Luna on jo 5-vuotias, ei siis ihan pentu, joten viereisten varpaiden nivelrikkoriski pienenee koska varpaiden ei tarvitse enää 15 vuotta koiraa kantaa.
Paranemisen jälkeen Luna on ollut pirteämpi ja iloisempi kuin koskaan. Energiaa olisi vaikka mihin. Niinpä tilaisuuden sattuessa päätin että nyt otetaan se kelpie kaveriksi meille. Kelpiet kun on hyvin lähellä catahoulaa sekä kooltaan että luonteeltaan, tosin kevyempiä rakenteeltaan, siis täydellinen paketti minulle ja Lunalle.
Sain viikko sitten tietää että Luna saa kuin saakin pikkuveikan, siis ruskea uroskelpie olisi tulossa perheemme täydennykseksi tammikuun puolessa välissä. Elämä hymyilee ja kaikki tuntuu hyvältä.
Niinpä päätin että haluan ne Lunan keuhkokuvatkin heti joulukuun alussa, kaikki alta pois että päästään tästä vaikeasta ja äärimmäisen raskaasta vuodesta eroon, ensi vuosi kun jo nyt vaikuttaa niin paljon lupaavammalta.
Toissa päivänä se kuvauspäivä sitten oli. 5.12.2012, päivä jolloin kaikki menetti merkityksensä. Etäpesäkkeitä, paljon.
Eihän tämä voi mennä näin, koirahan on terve! Ei vielä ole aika lähteä, sehän täytti vasta viisi ja on täydellinen. Sen piti auttaa kasvattamaan uusi pentu, en minä tahdo pentua ilman Lunaa. Meidän piti mennä ensi kesänä jälkikurssille. Tokoakin on tehty sen verran että saatettaisi päästä vielä kisoihinkin. Se vaelluskin on tekemättä, eihän se voi vielä lähteä kun on näin paljon kokematta. Kuinka minä voin elää ilman rakasta Pullatyttöä?
Näin vaan on. Aikaa on ehkä viikkoja, ehkä kuukausi, ehkä vuosi. Nyt vaan mennään koiran ehdoilla. Sitten kun ensimmäiset hengitysvaikeudet tai yskää tulee, annetaan tytön mennä. Kuukauden päästä otetaan seuraavat keuhkokuvat, niistä nähdään paremmin ennustetta kasvainten kasvuvauhdin perusteella.
Jos ne ovat kuukaudessa tuplanneet itsensä, aikaa ei ole paljon mutta jos ne pysyvät stabiilissa tilassa, saatetaan elää vielä hyvinkin vuosi.
Nyt kun koira on paremmassa kunnossa kuin koskaan, annetaan sen humputella ja nauttia tästä lyhyeksi jäävästä elämästä. Minä yritän olla itkemättä joka kerta kun ajattelen tai katson sitä ja yritän antaa sille kaiken minkä voin ja lupaan sille että se saa lähteä täältä saappaat jalassa, enää se ei joudu kärsimään.
En kadu sitä että kesällä Luna leikattiin, jos se merkitsi sitä että saatiin puoli vuotta jatkoaikaa ja koira sai jälleen tuntea elämän kasvoillaan, oli se sen arvoista.
Nyt pyyhin silmäni jälleen kerran ja menen tyttöni viereen sohvalle viltin alle kuviokellumaan loppuillaksi. Vielä tänään ei ole aika lähteä.
Helmi-maaliskuussa Lunalta poistettiin kynsi vasemmasta takajalasta, siis se mitä siitä oli jäljellä. Kynsi oli täysin pirstaloitunut. Mielestäni poisto oli melko brutaali, koira rauhoitettiin, lääkäri otti isot tongit ja käytännössä repi kynnen palat irti. En silloin vielä tiennyt että näin ei tulisi tehdä...
Sitä paranneltiin pari kuukautta mutta koskaan siihen ei kasvanut kunnollista kynttä, vain sellainen pehmeä sarveiskudos ja sekin hieman epämuodostuneena. Syötiin biotiinia, Viacutania ja vaihdettiin ruoka hyvälaatuiseen laihisruokaan. Ei parannusta.
Toukokuussa Luna alkoi nuolla sitä varvasta. Muita oireita ei ollut, ei ontunut, ei varonut, vain nuoli. Vein sen lääkäriin, eri lääkäriin koska en pidä tuosta joka Lunan kynnen poisti, on kovin kovakourainen. Lääkärissäpä huomattiinkin että myös viereisen varpaan kynsi on lähtenyt irti juurestaan ja sekin tulee poistaa.
Tämän kynnen poisto olikin sitten täysin eri sorttia, koira rauhoitettiin, sille laitettiin oikein tippa ja kynsi leikattiin äärimmäisen varovaisesti pois. Samalla tsekattiin tämä jo aiemmin poistettu kynsi, ainoa muutos joka siihen oli tullut, oli musta pieni kohouma. Se näytti samalta sarveiskudokselta, mutta oli musta.
Lääkärin mielestä se ei ollut mitään, siispä antibioottia ja kotiin paranemaan.
Tämä jälkimmäisenä poistettu kynsi paranikin todella hienosti ja ajallaan ja siihen alkoi hiljalleen kasvaa uusi vahva kynsi. Se aiemmin poistettu taas pysyi samana, paitsi se musta osio kynnen juuressa kasvoi ja varvas oli myös hieman turvonnut. Kysyin tätä kesäkuussa samalta lääkäriltä kun kävimme kontrollissa näyttämässä tuota viimeksi poistettua kynttä. Hänen mielestään ei edelleenkään mitään. Suostui sitten kuitenkin katsomaan sitä lähempää kun maanittelin. Sieltähän tuli juuresta mätää puristettaessa. Siispä uusi kolmen viikon kuuri antibioottia ja kotiin. Kuurin jälkeen kontrollikäynti.
Kolmen viikon päästä mentiin takaisin, ei parannusta. Varvas oli turvonnut lähes kaksinkertaiseksi. Nyt se musta osio oli kasvanut jo sormen pään kokoiseksi ja kun sitä painoi kynnellä, se antoi periksi. Sanoin tälle samalle lääkärille että tuntuu niinkuin siellä olisi sisällä jotain. Ei kuulema ole. Lääkäri alkoi ehdotella varpaan amputaatiota, sillähän siitä vaivasta kuulema pääsee. Ennen sitä varvas pitäisi kuitenkin saada stabiiliin tilaan joten uusi vahvempi kolmen viikon antibiootti. Kolmen viikon päästä kontrolli.
Tässä vaiheessa olin jo aika kypsä tähän toimintaan joten kun viikossa ei tämäkään vahvempi antibiootti toiminut, soitin tälle lääkärille ja sanoin että nyt on jotain tapahduttava, selvästikin tässä on jotain jota antibiootti ei paranna. Lääkärin mielestä siinä on luumätä ja siitä voisi ottaa röntgenit.
Samalla klinikalla työskentelevä huomattavasti kokeneempi lääkäri kuuli tapauksestamme, hän olisi myös ainoa pätevä suorittamaan sen mahdollisen amputoinnin. Tietysti tämä lääkäri oli juuri jäämässä lomalle mutta sanoi ettei voi jättää tilannetta tällaiseksi vaan käski hoitajan soittaa minulle ja tulla ylimääräisenä
potilaana hänen vastaanotolleen. Onneksi olin kesälomalla joten pääsin saman tien lähtemään. Varpaasta otettiin röntgenkuvat, luuaines oli tiheä, siis ei luumätää. Heti kun tämä lääkäri näki Lunan varpaan ja siinä olevan mustan patin, hän puristi sitä kynsiensä välissä ja pattihan antoikin heti periksi. Se ei tuntunut Lunasta kamalan kipeältä, lähinnä epämukavalta. Patti hajosi ja sen sisällä oli rasvakudosta muistuttavaa rakeista kudosta, ei siis mitään mätää eikä muutakaan nestemäistä. Lääkäri sanoi että tästä otetaan näyte patologille. Otettiin ja lähetettiin matkaan ja tällä välin lääkäri jäi siis lomalle.
Vajaassa viikossa tuli sähköpostiin patotulos: Subunguaalinen maligni melanooma
Päivä jolloin maailma pysähtyi, koirallani on syöpä.
Patotuloksen mitoosit ja kasvainsolumäärä olivat kuitenkin suhteellisen maltilliset joten seuraavaksi tiedossa olivat keuhkoröntgenit. Keuhkot kun on yleensä ensimmäinen paikka jonne syöpä etäpesäkkeensä lähettää. Alustavan tiedon mukaan keuhkokuvat olivat puhtaat, mutta ne lähetettiin vielä Helsinkiin katsottavaksi. Siellä löysivät keuhkoista pienen varjostuman, niin pienen että kukaan ei voinut olla varma oliko se tiivistymä vai virhe kuvassa.
Siispä meillä saattaisi olla mahdollisuus selättää tämä! Tässä vaiheessa varpaan amputointi tuntui yhtä pieneltä toimenpiteeltä kuin rokotus. Olihan tätä helvettiä jo lähes puoli vuotta takana. Sen kun viette, kunhan vaan koira säästyy.
Pohjois-Karjalassa on tasan kaksi lääkäriä jotka pystyvät/suostuvat tuon toimenpiteen suorittamaan. Kuinka ollakaan molemmat olivat juuri silloin lomalla samaan aikaan vielä viikon. Yritettiin kyllä kaikki mahdollisuudet, soitettiin läpi kaikki Pohjois-Karjalan lääkärit mutta ilmeisesti amputaatio on niin vaativa toimenpide ettei tekijää löytynyt. Tässä vaiheessahan Luna oli jo niin kipeä että minuuttikin ylimääräistä aikaa oli yhtä helvettiä katsoa kun se kärsi. Varvas muistutti lähinnä kukkakaalia, se rasvakudoksen näköinen syöpäkudos riehaantui täysin ja varvas oli reilusti tuplannut ellei jopa triplannut kokonsa. Siispä päätettiin yrittää Esa Kestille Univetille. Eipä olisi saatu aikaa kuin muutama päivä aiemmaksi ja Luna olisi joutunut olemaan yksin kotona leikkausta seuraavat pari päivää koska minun kesälomani oli lopussa. Soitin parille muullekin lääkärille mm. Kajaaniin, yllättäen kellää ei ollut aikaa/pätevyyttä, olihan lomakausi parhaimmillaan. Siispä ainoa vaihtoehto on odotella se reilu viikko. Elämäni pisin viikko.
Tässä vaiheessa Lunan lääkitys oli jo melko tuhti, sille meni 10 tablettia päivässä Gabapentiiniä, 2 tablettia Norocarpia, maksimiannos Tramalia sekä antibiootti siihen päälle ettei vaan enää muuta tulehdusta tule joka estäisi leikkauksen.
Leikkauspäivä saapui 15.8.2012 ja lääkäri katsoi parhaaksi poistaa samalla Lunan kylkeen noin kuukausi sitten ilmestyneen patin joka ei tuntunut rasvapatilta vaan oli kudoksessa kiinni.
Kerron jo nyt että tämän patin patotulos oli hyvä, ei syöpää vaan voi johtua mistä vaan, esim. osunut johonkin, pistetty väärin antibioottia, ihan mitä vaan.
Lunalta amputoitiin siis vasemman takajalan toinen keskimmäisistä varpaista viimeistä niveltä myöten.
Leikkaus meni hyvin ja alettiin pitkä paraneminen tuolla samalla lääkekoktaililla johon parin viikon päästä lisättiin vielä toinen antibiootti rinnalle. Luna kun ei kestänyt olla ollenkaan ilman sidettä siinä jalassa, ilmeisesti se oli niin kipeä ja lisäksi hän kehitti päässään siihen psykologisen riippuvuuden, oltiinhan siinä jouduttu pitämään sukkaa, rukkasta, sidettä ja vaikka mitä suojana jo monta kuukautta. Pikkuhiljaa viikkojen vieriessä alettiin päästä parempaan päin, tosin elämähän oli vieläkin pikkuisen helvetillistä, oltiinhan tässä oltu jo täydessä liikuntakiellossa kohta kolmatta kuukautta eikä koiraa saanut edelleenkään pitää irti. Myös se ainainen rukkasten ja kakkapussien jalkaan virittäminen alkoi raastaa hermoa, mikään lasten kurarukkanen kun ei pidä näköjään vettä ja nyt sentään elettiin jo alkusyksyä. Mentiin siis syyskuun alkua.
Kontrollit meni hyvin ja saatiin lupa siirtyä normaalielämään pikkuhiljaa. Seuraava kontrolli olisi sitten joulukuussa, otettaisi uusi keuhkokuva etäpesäkkeiden varalta.
Kuntoutettiin lihaksia ja jalkaa fysioterapeutin kanssa ja Luna alkoikin käyttää jalkaa tosi hyvin. Fysioterapeutti sanoi että keskimmäiset varpaat ovat ns. kantavia varpaita joille koira varaa kaiken painonsa, siinä mielessä huonoin mahdollinen varvas amputoitavaksi. Mutta hyvää oli se että varvas oli takajalassa, etujalan varpaan amputointi on vieläkin suurempi vaiva, koirahan on etupainoinen eläin. Hyvää oli myös se että Luna on jo 5-vuotias, ei siis ihan pentu, joten viereisten varpaiden nivelrikkoriski pienenee koska varpaiden ei tarvitse enää 15 vuotta koiraa kantaa.
Paranemisen jälkeen Luna on ollut pirteämpi ja iloisempi kuin koskaan. Energiaa olisi vaikka mihin. Niinpä tilaisuuden sattuessa päätin että nyt otetaan se kelpie kaveriksi meille. Kelpiet kun on hyvin lähellä catahoulaa sekä kooltaan että luonteeltaan, tosin kevyempiä rakenteeltaan, siis täydellinen paketti minulle ja Lunalle.
Sain viikko sitten tietää että Luna saa kuin saakin pikkuveikan, siis ruskea uroskelpie olisi tulossa perheemme täydennykseksi tammikuun puolessa välissä. Elämä hymyilee ja kaikki tuntuu hyvältä.
Niinpä päätin että haluan ne Lunan keuhkokuvatkin heti joulukuun alussa, kaikki alta pois että päästään tästä vaikeasta ja äärimmäisen raskaasta vuodesta eroon, ensi vuosi kun jo nyt vaikuttaa niin paljon lupaavammalta.
Toissa päivänä se kuvauspäivä sitten oli. 5.12.2012, päivä jolloin kaikki menetti merkityksensä. Etäpesäkkeitä, paljon.
Eihän tämä voi mennä näin, koirahan on terve! Ei vielä ole aika lähteä, sehän täytti vasta viisi ja on täydellinen. Sen piti auttaa kasvattamaan uusi pentu, en minä tahdo pentua ilman Lunaa. Meidän piti mennä ensi kesänä jälkikurssille. Tokoakin on tehty sen verran että saatettaisi päästä vielä kisoihinkin. Se vaelluskin on tekemättä, eihän se voi vielä lähteä kun on näin paljon kokematta. Kuinka minä voin elää ilman rakasta Pullatyttöä?
Näin vaan on. Aikaa on ehkä viikkoja, ehkä kuukausi, ehkä vuosi. Nyt vaan mennään koiran ehdoilla. Sitten kun ensimmäiset hengitysvaikeudet tai yskää tulee, annetaan tytön mennä. Kuukauden päästä otetaan seuraavat keuhkokuvat, niistä nähdään paremmin ennustetta kasvainten kasvuvauhdin perusteella.
Jos ne ovat kuukaudessa tuplanneet itsensä, aikaa ei ole paljon mutta jos ne pysyvät stabiilissa tilassa, saatetaan elää vielä hyvinkin vuosi.
Nyt kun koira on paremmassa kunnossa kuin koskaan, annetaan sen humputella ja nauttia tästä lyhyeksi jäävästä elämästä. Minä yritän olla itkemättä joka kerta kun ajattelen tai katson sitä ja yritän antaa sille kaiken minkä voin ja lupaan sille että se saa lähteä täältä saappaat jalassa, enää se ei joudu kärsimään.
En kadu sitä että kesällä Luna leikattiin, jos se merkitsi sitä että saatiin puoli vuotta jatkoaikaa ja koira sai jälleen tuntea elämän kasvoillaan, oli se sen arvoista.
Nyt pyyhin silmäni jälleen kerran ja menen tyttöni viereen sohvalle viltin alle kuviokellumaan loppuillaksi. Vielä tänään ei ole aika lähteä.
sunnuntai 2. joulukuuta 2012
Ruokapäivitys
Olen luullut että Kongit, nämä umpikumiset aktivointilelut joiden sisään laitetaan esim. jauhelihaa ja jäädytetään, ovat ikuisia. Olin väärässä. Luna saa päivittäin imeksittäväkseen yhden kongin joka sisältää pakastettua jauhettua lihaa tai kalaa, naudanmahaa tai joskus vaihtelun vuoksi ihan vaan koiranmakkaraa koska se tykkää siitä niin kovin. Meillä on noita XL-kokoisia mustia kongeja, jotka ovat sitä kestävintä laatua. Äsken kongia pestessäni huomasin että sehän on täysin halki yläosastaan!
Kyseinen kongi on noin pari vuotta vanha, joten totean että kolmea vuotta niiden elinikä ei tule tässä mökissä olemaan. Kuvasta huomaa myös tuon ruokailuvälineen yleiskunnon, täynnä hampaanjälkiä ja kohokirjaimin kirjailtu teksti on enää muisto vain. Toinen vastaava on pakkasessa, tarkastan senkin huomenna kunhan se on syöty tyhjäksi. Kongeja ei kyllä tässä taloudessa kohdella silkkihansikkain ja silti minä kuvittelin että tuo olisi ainoa koiran kestävä tavara tässä maailmassa.
Löytyihän sitä ostettavaa pennullekin, toisin kuin edellisessä postauksessani hehkutin. Samalla kun ostan Lunalle uuden kongin, saa pentukin pari omaa, niitä mustia, jotka on vahvimpia...
Kyseinen kongi on noin pari vuotta vanha, joten totean että kolmea vuotta niiden elinikä ei tule tässä mökissä olemaan. Kuvasta huomaa myös tuon ruokailuvälineen yleiskunnon, täynnä hampaanjälkiä ja kohokirjaimin kirjailtu teksti on enää muisto vain. Toinen vastaava on pakkasessa, tarkastan senkin huomenna kunhan se on syöty tyhjäksi. Kongeja ei kyllä tässä taloudessa kohdella silkkihansikkain ja silti minä kuvittelin että tuo olisi ainoa koiran kestävä tavara tässä maailmassa.
Löytyihän sitä ostettavaa pennullekin, toisin kuin edellisessä postauksessani hehkutin. Samalla kun ostan Lunalle uuden kongin, saa pentukin pari omaa, niitä mustia, jotka on vahvimpia...
Alkusanat
Joten kuten sain väsättyä tämän blogin virityksen, yritän tätä pikkuhiljaa kehittää taitojeni ja vapaa-ajan puitteissa. Blogi on perustettu lähinnä siksi että perheeseen on tulossa yksi kelpie vahvistus tammikuun puolen välin tienoilla. Tarkoitus on siis kirjata tänne pikkukelpin touhuilut, vähän toki Lunankin touhuista.
Jännittää jo kovin, kuinka pennun kanssa elämä lähtee rullaamaan, kuinka Luna suhtautuu, toteutuuko kaikki haaveet ja suunnitelmat joita olen sen eläinraukan harteille kasannut. Leikki leikkinä, päivä kerrallaan mennään ja Arvo saa itse kertoa mitä tykkäisi harrastaa sitten aikanaan.
Mitään pentukrääsää en ole vielä hommannut ja sanoinkin jo kasvattajalle että ainoat asiat jotka ostetaan on hihna, panta ja koiraportti. :D Tosiasia on että isosisko Luna voi luovuttaa yhden monista pedeistään sekä yhden monista ruokakupeistaan. Myös leluja on sen verran että niitä ei toinna pentua varten ostaa.
Nyt sitten vain odotellaan pari pitkän pitkää viikkoa että pentusia pääsee katsomaan...
Jännittää jo kovin, kuinka pennun kanssa elämä lähtee rullaamaan, kuinka Luna suhtautuu, toteutuuko kaikki haaveet ja suunnitelmat joita olen sen eläinraukan harteille kasannut. Leikki leikkinä, päivä kerrallaan mennään ja Arvo saa itse kertoa mitä tykkäisi harrastaa sitten aikanaan.
Mitään pentukrääsää en ole vielä hommannut ja sanoinkin jo kasvattajalle että ainoat asiat jotka ostetaan on hihna, panta ja koiraportti. :D Tosiasia on että isosisko Luna voi luovuttaa yhden monista pedeistään sekä yhden monista ruokakupeistaan. Myös leluja on sen verran että niitä ei toinna pentua varten ostaa.
Nyt sitten vain odotellaan pari pitkän pitkää viikkoa että pentusia pääsee katsomaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)